kenttä (372 sanaa)
Värjöttelin odottamassa ratsukkoa, jonka kanssa olimme sopineet näkevämme kolmelta pellolla, jonka kuulemma ennenkin tallilla vierailleena löytäisin helposti, varsinkin kun muilla pelloilla ei kuulemma maastoesteitä jököttäisi. Syksy oli päättänyt saapua juuri tänään, vielä eilen oli pärjännyt ohuella kuoritakilla, mutta tänään manasin sitä, että en ollut varautunut viileään säähän ja tuuleen toppatakilla.
Kymmenen minuuttia myöhässä narri saapui paikalle Hoopon selässä, ravaten reippaasti metsän suunnalta.
"Mulla katosi siis ajantaju ihan täysin, lähdettiin verryttelemään metikköön, ja kestikin vähän kauemmin kun mä luulin. Mut ainakin on Hoopolla lihakset lämpösenä!" selitteli ratsastaja. Eipä siinä mitään, vaan tartuin tuumasta toimeen ja ohjeistin ratsukon kohti ensimmäistä tehtävää. Aloittelimme valmennuksen ihan rauhassa tuiki tavallisen, ja hieman tylsänkin esteen kanssa, ratsukko sai hypätä tukin ensin muutaman kertaan ennen kuin siirryimme vaativampien tehtävien pariin. Hoopo esitti nättejä, varmoja hyppyjä tukilla. Ei se miltään maastoratojen kuninkaalta näyttänyt, mutta hyppäsipä kuitenkin. Päivän varsinainen tehtävä oli muutama helpompi este yhdistettynä aitoihin maahankaivettuihin - trakehner-hautaan ja bankettiin.
Muutaman tehtävän radanpoikanen sujui alusta asti näennäisesti ihan kiitettävästi, mutta tarkemmalla katselulla ratsukkoa sai huomautella useasta isommasta ja pienemmästä asiasta. Tempo ei meinannut pysyä tasaisena - pidemmillä teillä esteiden välillä se oli liian matala ja lyhyemmillä teillä vauhtia taas meinasi olla liikaa, eikä kultaista keskitietä oikein löytynyt. Narri sai myös kiinnittää enemmän huomiota ponnistuspaikkoihin, petrausta vaatineet tiet vaativat myös ratsastajalta tavallista enemmän laskeskelua Hoopon selästä käsin, kun askeleet olivat mitä olivat. Näihin ongelmiin saimme kuitenkin hyvin konkreettista parannusta aikaiseksi jo valmennustunnin aikana. A ja O touhun kääntymiseen oli ratsastajan apujen säätäminen - narri meinasi jäädä turhan paljon suuhun kiinni, joka ei auttanut voikon orin vauhdin hiljentämisessä vaan provosoi sitä vain painamaan kuolainta vasten ja kiihdyttämään vauhtia. Vauhdin taas hiljentyessä ratsastaja saisi pitää Hoopon paremmin hereillä, eikä päästää oria tipahtamaan lähes pohkeen taakse, jonne se meinasi tippua, vaikka oli edellisenä hetkenä ollut menossa täysillä.
"Sun täytyy pitää se ori koko ajan hyvin kuulolla. Se, mitä sä edellisenä hetkenä teit saadaksesi sen tekemään paremmin töitä ei välttämättä toimi enää seuraavana, vaan sun täytyy olla satasella mukana tossa touhussa ja lukea Hoopon ajatuksia nopeammin kun se, etkä sä saa jäädä yhtään kiinni siihen millään avuilla, kun se ei selkeesti niin näytä toimivan", paasasin narrille vielä valmennuksen lopuksi, tosin vasta päästyämme takaisin tallille kahvihuoneen lämpöön ulkoa tuulesta, joka oli kehkeytynyt valmennuksemme aikana yhä lähemmäs ja lähemmäs syysmyrskyä.
koulu (216 sanaa)
"Tällä hevosella ei ole sitten kärsivällisyyttä nimeksikään", Helo oli varoittanut minua jo ennen valmennuksen alkua. En ollut ottanut varoitusta kuuleviin korviini, seurannut vain ratsukon alkuverryttelyä kaikessa rauhassa, mutta vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että nainen oli ollut täysin oikeassa varoitellessani minua Norasta. Nyt ratsukko oli ollut tekemässä laukanvaihtosarjaa, mutta olin melko varma, että Noran tekemät kevätjuhlaliikkeet eivät laukanvaihtoja olleet, tai sitten belgialaisten käsitys laukanvaihdoista erosi suuresti siitä, mihin minä suomalaisena olin tottunut.
Muistutin Heloa siitä, että sarjavaihdot kuuluivat Grand Prix -radoille, joten tamman kärsivällisyys ei saisi loppua niitä tehdessä ainakaan ensimmäisen kahden vaihdon jälkeen. Ratsukko sai lisätä sarjavaihtojen joukkoon laukkavoltteja, joiden kokoa kehotin vaihtelemaan ja ottamaan niitä jo ennen kuin Nora ehti turhautua. Ja miksei volteilla voisi tehdä siirtymiäkin, totesin ratsastajalle. Kunhan tamma saisi mielenkiintonsa pidettyä vaihtoihin yllä, nyt siitä huomasi selkeästi sen, milloin sarjavaihdot muuttuivat epämiellyttäviksi ja se alkoi esittää jotakin, josta en vieläkään ollut varma, mitä se oli.
Mielenkiinnon ylläpitämiseksi Nora päätyi esittämään valmennuksessa myös piaffea, passagea sekä luultavasti lähes kaikkia mahdollisia eri taivutuksia, mutta näiden harjoitusten tehtävä ei ollut kuin pitää tamman vastaanottavaisena sarjavaihtoja ajatellen. Ei ollut maailmanloppu, jos passagen tahti hieman rikkoontui, jos sarjavaihdot sujuivat hyvin. Vaihtelu olikin nähtävästi Noran kohdalla kaiken A ja O, tamma esitti valmennuksen lopussa hyvin nättejä sarjavaihtoja, vaikka kouluohjelmien pyytämät sarjat käsittivätkin yleensä useamman askeleen kuin ratsukko oli nyt esittänyt putkeen.
koulu (454 sanaa)
Köyhän hevosalan yrittäjän tunnistaa siitä, että kun tälläinen lähtee lomalle, ei sillä ole varaa siihen ilman työntekoa. Ja tämän tarinan saattelemana löysin itseni pitämässä valmennusta pimeästi, kamalan suurilla summilla veronkiertoa harrastaen, keskeltä Iso-Britannian idyllistä maaseutua.
Kun valmennettavani selvisi poniksi (vasta narrin taluttaessa sen ulos tallista), huokasin syvään. Brittiläiset kouluratsastustasot eivät ihan mahtuneet paksuun kallooni, mutta Pudgyn omistajan puheista olin ymmärtänyt, että pääsisin omistamaan ihan osaavaa hevosta pienen, perusasiat osaavan poninperkeleen sijaan. Ei näin, kirosin päässäni miettien viimeistä poniratsukkoa, jota olin valmentanut. Poni ei ollut päässäni synonyymi pikkupirulle ihan turhaan.
Heti valmennuksen alussa meinasin vaipua epätoivoon. Ponin ratsastaja yritti parhaansa, mutta ruunikkoa tammaa ei kiinnostanut vähääkään se, mitä ratsastaja sen selässä teki, se laahusti etupainoisena, turpa pitkälle eteen muulimaisesti työnnettynä eteenpäin, ilman kiirettä mihinkään. Olisivat asiat hullumminkin voineet olla ja Pudgy olla täysin sekopäinen shetlanninponi ilmeisen laiskan newforestin sijaan, mutta se ei ihan kamalasti lohduttanut. Kiikutinkin Pudgyn ratsastajalle pitkän raipan lyhyen esteläpyskän sijaan ja totesin, että jos poni ei muuten lähtisi, niin saisi survaista kannukset kylkiin ja raipasta perseelle samaan aikaan, ei tästä touhusta tulisi mitään, jos edes ratsu ei lähtisi liikkeelle.
Ei ratsastaja onneksi poniaan henkihieveriin joutunut hakkaamaan, jo tuodessani pidempää raippaa narrille Pudgy terästäytyi, ja raipan ollessa narrin käsissä lähtikin jo pyytämättä reippaampaan vauhtiin. Ei se riittävässä tahdissa vieläkään mennyt ja hikipisarat virtasivat pitkin ratsastajan otsaa, mutta paremmin. Napakalla ratsastuksella tamma pikkuhiljaa alkoi kuuntelemaan ratsastajaansa paremmin, ja pääsimme tekemään jotakin muutakin kuin herättelemään ponineitoa satavuotisesta unestaan. Pohkeenväistöt eivät koskaan voineet mennä liian hyvin, joten ratsukko pääsi tekemään niitä ja siirtymiä. Siirtymät tiheään tahtiin niin askellajien välillä kuin sisällä pitivät Pudgyn hereillä ja pohkeenväistöissä se joutui mietiskelemään, miten kavionsa pistää. Ne meinasivat tappaa ponin eteenpäinpyrkimyksen, mutta narrin päättäväisyys piti ponin hereillä, ja ratsukko esittelikin ihan mukiinmeneviä suorituksia. Sivuttaisliike olisi saanut olla reilumpaa, mutta Pudgyn reagointia seuranneena viimeistään se olisi saanut ponin vaipumaan takaisin koomaan, jos se olisi yhtään enempää joutunut pistämään tikkua ristiin.
Valmennuksen lopussa narri sai pyrkiä ottamaan vielä muutamat rennot laukat aiemmin työskentelyn lomassa tehtyjen lyhyiden pätkien sijaan.
"Rentoa ja reipasta menoa, nouse ite vähän kevyempään istuntaan ja kannusta sitä ponia liikkeelle. Jos se ei meinaa lähteä, niin uskalla vähän melkeimpä ajaakin sitä eteen", ohjeistin. "Että se nyt vähän rentoutuisi ja saisi vielä sitä omaa moottoria toimimaan", höpöttelin. Nyt Pugdy nostikin mielellään rennon, hyvin rullaavan laukan, kun siltä ei siinä liikaa vaadittu. Sen ei tarvinnut mennä syvälle kulmiin tai taipua ympyrälle, ja vähän jo harmittelinkin, että en ollut ratsukkoa pyytänyt tekemään näin jo heti alkuun.
"Ei tää yleensä näin tahmea ole", narri selitteli. "Yleensä Pudgy kyllä herää viimeistään siinä kohtaa, kun se älyää, että ratsastaja on oikeesti tosissaan." Huokasin syvään ja loin syväluotaavan katseen ruunikon tamman silmiin. Pikkupiru mikä pikkupiru, juuri tämän "no ei se yleensä" -hokemisen takia välttelin poniratsukoita viimeiseen asti.
Värjöttelin odottamassa ratsukkoa, jonka kanssa olimme sopineet näkevämme kolmelta pellolla, jonka kuulemma ennenkin tallilla vierailleena löytäisin helposti, varsinkin kun muilla pelloilla ei kuulemma maastoesteitä jököttäisi. Syksy oli päättänyt saapua juuri tänään, vielä eilen oli pärjännyt ohuella kuoritakilla, mutta tänään manasin sitä, että en ollut varautunut viileään säähän ja tuuleen toppatakilla.
Kymmenen minuuttia myöhässä narri saapui paikalle Hoopon selässä, ravaten reippaasti metsän suunnalta.
"Mulla katosi siis ajantaju ihan täysin, lähdettiin verryttelemään metikköön, ja kestikin vähän kauemmin kun mä luulin. Mut ainakin on Hoopolla lihakset lämpösenä!" selitteli ratsastaja. Eipä siinä mitään, vaan tartuin tuumasta toimeen ja ohjeistin ratsukon kohti ensimmäistä tehtävää. Aloittelimme valmennuksen ihan rauhassa tuiki tavallisen, ja hieman tylsänkin esteen kanssa, ratsukko sai hypätä tukin ensin muutaman kertaan ennen kuin siirryimme vaativampien tehtävien pariin. Hoopo esitti nättejä, varmoja hyppyjä tukilla. Ei se miltään maastoratojen kuninkaalta näyttänyt, mutta hyppäsipä kuitenkin. Päivän varsinainen tehtävä oli muutama helpompi este yhdistettynä aitoihin maahankaivettuihin - trakehner-hautaan ja bankettiin.
Muutaman tehtävän radanpoikanen sujui alusta asti näennäisesti ihan kiitettävästi, mutta tarkemmalla katselulla ratsukkoa sai huomautella useasta isommasta ja pienemmästä asiasta. Tempo ei meinannut pysyä tasaisena - pidemmillä teillä esteiden välillä se oli liian matala ja lyhyemmillä teillä vauhtia taas meinasi olla liikaa, eikä kultaista keskitietä oikein löytynyt. Narri sai myös kiinnittää enemmän huomiota ponnistuspaikkoihin, petrausta vaatineet tiet vaativat myös ratsastajalta tavallista enemmän laskeskelua Hoopon selästä käsin, kun askeleet olivat mitä olivat. Näihin ongelmiin saimme kuitenkin hyvin konkreettista parannusta aikaiseksi jo valmennustunnin aikana. A ja O touhun kääntymiseen oli ratsastajan apujen säätäminen - narri meinasi jäädä turhan paljon suuhun kiinni, joka ei auttanut voikon orin vauhdin hiljentämisessä vaan provosoi sitä vain painamaan kuolainta vasten ja kiihdyttämään vauhtia. Vauhdin taas hiljentyessä ratsastaja saisi pitää Hoopon paremmin hereillä, eikä päästää oria tipahtamaan lähes pohkeen taakse, jonne se meinasi tippua, vaikka oli edellisenä hetkenä ollut menossa täysillä.
"Sun täytyy pitää se ori koko ajan hyvin kuulolla. Se, mitä sä edellisenä hetkenä teit saadaksesi sen tekemään paremmin töitä ei välttämättä toimi enää seuraavana, vaan sun täytyy olla satasella mukana tossa touhussa ja lukea Hoopon ajatuksia nopeammin kun se, etkä sä saa jäädä yhtään kiinni siihen millään avuilla, kun se ei selkeesti niin näytä toimivan", paasasin narrille vielä valmennuksen lopuksi, tosin vasta päästyämme takaisin tallille kahvihuoneen lämpöön ulkoa tuulesta, joka oli kehkeytynyt valmennuksemme aikana yhä lähemmäs ja lähemmäs syysmyrskyä.
koulu (216 sanaa)
"Tällä hevosella ei ole sitten kärsivällisyyttä nimeksikään", Helo oli varoittanut minua jo ennen valmennuksen alkua. En ollut ottanut varoitusta kuuleviin korviini, seurannut vain ratsukon alkuverryttelyä kaikessa rauhassa, mutta vähitellen alkoi vaikuttaa siltä, että nainen oli ollut täysin oikeassa varoitellessani minua Norasta. Nyt ratsukko oli ollut tekemässä laukanvaihtosarjaa, mutta olin melko varma, että Noran tekemät kevätjuhlaliikkeet eivät laukanvaihtoja olleet, tai sitten belgialaisten käsitys laukanvaihdoista erosi suuresti siitä, mihin minä suomalaisena olin tottunut.
Muistutin Heloa siitä, että sarjavaihdot kuuluivat Grand Prix -radoille, joten tamman kärsivällisyys ei saisi loppua niitä tehdessä ainakaan ensimmäisen kahden vaihdon jälkeen. Ratsukko sai lisätä sarjavaihtojen joukkoon laukkavoltteja, joiden kokoa kehotin vaihtelemaan ja ottamaan niitä jo ennen kuin Nora ehti turhautua. Ja miksei volteilla voisi tehdä siirtymiäkin, totesin ratsastajalle. Kunhan tamma saisi mielenkiintonsa pidettyä vaihtoihin yllä, nyt siitä huomasi selkeästi sen, milloin sarjavaihdot muuttuivat epämiellyttäviksi ja se alkoi esittää jotakin, josta en vieläkään ollut varma, mitä se oli.
Mielenkiinnon ylläpitämiseksi Nora päätyi esittämään valmennuksessa myös piaffea, passagea sekä luultavasti lähes kaikkia mahdollisia eri taivutuksia, mutta näiden harjoitusten tehtävä ei ollut kuin pitää tamman vastaanottavaisena sarjavaihtoja ajatellen. Ei ollut maailmanloppu, jos passagen tahti hieman rikkoontui, jos sarjavaihdot sujuivat hyvin. Vaihtelu olikin nähtävästi Noran kohdalla kaiken A ja O, tamma esitti valmennuksen lopussa hyvin nättejä sarjavaihtoja, vaikka kouluohjelmien pyytämät sarjat käsittivätkin yleensä useamman askeleen kuin ratsukko oli nyt esittänyt putkeen.
koulu (454 sanaa)
Köyhän hevosalan yrittäjän tunnistaa siitä, että kun tälläinen lähtee lomalle, ei sillä ole varaa siihen ilman työntekoa. Ja tämän tarinan saattelemana löysin itseni pitämässä valmennusta pimeästi, kamalan suurilla summilla veronkiertoa harrastaen, keskeltä Iso-Britannian idyllistä maaseutua.
Kun valmennettavani selvisi poniksi (vasta narrin taluttaessa sen ulos tallista), huokasin syvään. Brittiläiset kouluratsastustasot eivät ihan mahtuneet paksuun kallooni, mutta Pudgyn omistajan puheista olin ymmärtänyt, että pääsisin omistamaan ihan osaavaa hevosta pienen, perusasiat osaavan poninperkeleen sijaan. Ei näin, kirosin päässäni miettien viimeistä poniratsukkoa, jota olin valmentanut. Poni ei ollut päässäni synonyymi pikkupirulle ihan turhaan.
Heti valmennuksen alussa meinasin vaipua epätoivoon. Ponin ratsastaja yritti parhaansa, mutta ruunikkoa tammaa ei kiinnostanut vähääkään se, mitä ratsastaja sen selässä teki, se laahusti etupainoisena, turpa pitkälle eteen muulimaisesti työnnettynä eteenpäin, ilman kiirettä mihinkään. Olisivat asiat hullumminkin voineet olla ja Pudgy olla täysin sekopäinen shetlanninponi ilmeisen laiskan newforestin sijaan, mutta se ei ihan kamalasti lohduttanut. Kiikutinkin Pudgyn ratsastajalle pitkän raipan lyhyen esteläpyskän sijaan ja totesin, että jos poni ei muuten lähtisi, niin saisi survaista kannukset kylkiin ja raipasta perseelle samaan aikaan, ei tästä touhusta tulisi mitään, jos edes ratsu ei lähtisi liikkeelle.
Ei ratsastaja onneksi poniaan henkihieveriin joutunut hakkaamaan, jo tuodessani pidempää raippaa narrille Pudgy terästäytyi, ja raipan ollessa narrin käsissä lähtikin jo pyytämättä reippaampaan vauhtiin. Ei se riittävässä tahdissa vieläkään mennyt ja hikipisarat virtasivat pitkin ratsastajan otsaa, mutta paremmin. Napakalla ratsastuksella tamma pikkuhiljaa alkoi kuuntelemaan ratsastajaansa paremmin, ja pääsimme tekemään jotakin muutakin kuin herättelemään ponineitoa satavuotisesta unestaan. Pohkeenväistöt eivät koskaan voineet mennä liian hyvin, joten ratsukko pääsi tekemään niitä ja siirtymiä. Siirtymät tiheään tahtiin niin askellajien välillä kuin sisällä pitivät Pudgyn hereillä ja pohkeenväistöissä se joutui mietiskelemään, miten kavionsa pistää. Ne meinasivat tappaa ponin eteenpäinpyrkimyksen, mutta narrin päättäväisyys piti ponin hereillä, ja ratsukko esittelikin ihan mukiinmeneviä suorituksia. Sivuttaisliike olisi saanut olla reilumpaa, mutta Pudgyn reagointia seuranneena viimeistään se olisi saanut ponin vaipumaan takaisin koomaan, jos se olisi yhtään enempää joutunut pistämään tikkua ristiin.
Valmennuksen lopussa narri sai pyrkiä ottamaan vielä muutamat rennot laukat aiemmin työskentelyn lomassa tehtyjen lyhyiden pätkien sijaan.
"Rentoa ja reipasta menoa, nouse ite vähän kevyempään istuntaan ja kannusta sitä ponia liikkeelle. Jos se ei meinaa lähteä, niin uskalla vähän melkeimpä ajaakin sitä eteen", ohjeistin. "Että se nyt vähän rentoutuisi ja saisi vielä sitä omaa moottoria toimimaan", höpöttelin. Nyt Pugdy nostikin mielellään rennon, hyvin rullaavan laukan, kun siltä ei siinä liikaa vaadittu. Sen ei tarvinnut mennä syvälle kulmiin tai taipua ympyrälle, ja vähän jo harmittelinkin, että en ollut ratsukkoa pyytänyt tekemään näin jo heti alkuun.
"Ei tää yleensä näin tahmea ole", narri selitteli. "Yleensä Pudgy kyllä herää viimeistään siinä kohtaa, kun se älyää, että ratsastaja on oikeesti tosissaan." Huokasin syvään ja loin syväluotaavan katseen ruunikon tamman silmiin. Pikkupiru mikä pikkupiru, juuri tämän "no ei se yleensä" -hokemisen takia välttelin poniratsukoita viimeiseen asti.